Muistot
Anteeksianto ei poista katkeraa menneisyyttä. Parantunut muisto ei ole kadonnut muisto. Antamalla anteeksi sen mitä emme voi unohtaa luomme uuden tavan muistaa. Muisto menneestä muuttuu toivoksi tulevasta.
Kai meidän itse kunkin elämän kuvakirjassa on sellaisia lehtiä, joiden sulokkuus paljastuu täydellisesti vasta sitten, kun kehystäjä Aika on tuonut ne silmäimme eteen kultaamissaan raameissa.
Elämä ei ole se, mikä on eletty, vaan se, mitä siitä muistetaan ja miten se muistetaan sen kertomiseksi.
Soitti elämäni orkesteri suuri – mutta aina siitä kuului seasta myös vieno kevään uuden, heräämisen viattoman sointu.
Muisto kaunis voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa. Surunpisaroita yöhön hiljaiseen kun ystävä on mennyt maahan kaukaiseen. Surun sävel hiljaa kaikkialla soi se soi niin hiljaa ettei aina sitä kuulla voi.
Ne nousevat lapsuusmuistot nuo, ne aukee maailmat armaat, näen silmät mä äitini lempeän taas ja taattoni hapset harmaat. Elä murehdi turhia, äitini mun, me tullaan, tullaanhan kyllä, me tulemme poskin niin lämpimin, meill’ onhan villaista yllä, ja jos kylmäksi jää sormi yks tai tää, sun suukkosi kyllä sen lämmittää.
Mutta se, mitä tapahtuu juuri nyt, on todella mielenkiintoisempaa kuin se mitä tapahtui tuhat vuotta sitten.
Mutta minä en tahdo elää salaperäisesti. Tässä sitä ollaan aivan uudessa maailmassa, eikä kukaan edes välitä kysyä millaisessa toinen on aikaisemmin elänyt.
Hänellä oli aivan kauhean suuri suku, loputon määrä suuria, meluavia, puheliaita hemuleita, jotka läimäyttelivät toisiaan selkään ja päästivät naurunremakan.