Uncategorized
Hän ajatteli, miten kiihkeästi hän rakasti kaikkea, metsää ja merta, sadetta ja tuulta, auringonpaistetta ja ruohoa ja sammalta, ja miten mahdotonta olisi elää ilman niitä.
Nyt minulla on kaikki, Muumipeikko sanoi itsekseen. – Minulla on koko vuosi. Talvikin. Minä olen ensimmäinen muumipeikko, joka on kokenut koko vuoden.
Kyllä on jännittävää elää, ajatteli Muumipeikko. Kaikki voi hetkessä kääntyä ihan ylösalaisin – ilman mitään syytä.
Eihän meidän tarvitse leikkiä, että sinä olisit ihanan kaunis, kun sinä olet kaunis oikeastikin.
Ja nyt kääntyi lehti, elämässäni oli alkamassa uusi luku. Maata näkyvissä, suuri yksinäisen saari keskellä merta!
Pikku Myy veti ilmaa nenänsä kautta ja puhalsi sen ulos hampaittensa välistä.
– Se kalastaja on höperö, hänellä on meriheinää päässä, hän sanoi. – Minä näin sen heti paikalla. Jos kaksi höperöä asuu samassa saaressa, niin he joko tietävät toisistaan kaiken tai eivät halua tietää toisistaan mitään. Todennäköisesti sekä niin että näin. Siis eivät halua tietää, koska tietävät. Uskokaa minua, minä olen kauhean viisas!
Hah. Luuletko että minä olen juoruämmä, sanoi pikku Myy. – Minä en ole niin kiinnostunut toisten salaisuuksista, että höpöttäisin niitä ympäriinsä. Sitä paitsi asianomaiset kertovat ne kyllä ennemmin tai myöhemmin. Usko pois, tässä saaressa on monta salaisuutta! Minä tiedän ne kaikki!
– Me löysimme koko laatikollisen viskiä, kertoi Muumipeikko.
– Hienoa! sanoi äiti. – Silloinhan meidän pitää tehdä huviretki.
Isä nauroi ja sanoi: – Voi sinun huviretkiäsi!
Muumipeikko kuvitteli olevansa Mörkö. Hän laahusti hitaasti ja kyyryssä kuolleiden lehtien seassa, hän odotti hiljaa paikallaan levittäen huurua ympärilleen. Hän oli maailman yksinäisin olento.
Oli kauheaa, kun piti sanoa minä en tiedä. Hän oli väsynyt siihen, ettei ymmärtänyt mitään.
Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa.
Me olemme samanlaiset, Muumipeikko ajatteli kiihtyneenä. Me ymmärrämme toisiamme, me välitämme vain sellaisesta, mikä on kaunista.
– Huomenna on uusi pitkä päivä, sanoi äiti. – Aivan jokaisen oma alusta loppuun. Se on hauska ajatus.
Voisin tehdä mitä tahansa enkä kumminkaan tee yhtään mitään. Voi miten hauskaa on tehdä ihan mitä haluaa.
Uusi elämä on aloitettava juuri näin: Myrskylyhty palaa maston huipussa, rantaviiva katoaa takana pimeyteen, koko maailma nukkuu.
Olisihan sitä voinut lähteä jo aamiaisen jälkeen, mutta käsitäthän, että tämä on sellainen tapaus, että meidän on odotettava auringonlaskua. Suuri lähtö on yhtä tärkeä kuin ensimmäiset luvut kirjassa.