Anna-Mari Kaskinen
Kaikki on ihmettä uutta.
Kaikki on valoisaa.
Katsomme salaisuutta
vuoteessa uinuvaa.
Kaikki on aivan toisin
kuin koskaan ollut on.
Kuinka sen kuvata voisin?
Ilo on pohjaton.
Silmille auenneille
taivaita avautuu.
Unista kertova meille
kerran on suppusuu.
Kaikki on ihmettä uutta.
Kaikki on valoisaa.
Ilomme valtavuutta
kuka voi aavistaa?
Suuri ilo saapui taloon.
Jokaisen hän valloittaa.
Ilo kutsuu meidät valoon.
Ihmeellinen on sen maa.
Ilon poski hymyyn taipuu.
Ilon suu on hampaaton.
Ilo usein uneen vaipuu.
Riittää kaikki, mitä on.
Sinä joka kannoit minut maailmaan, lämpöäsi annoit, siitä vielä jaan. Sinä joka hiljaa hoidit minua, silmissäsi ilo, valo hehkuva. Sinä joka jaoit vuodet nuoruuden, kuinka ymmärtäisin merkityksen sen? Yhä vielä jaksat muistaa minua. Sinua nyt kiitän rakkaudesta.
Joka kerran on äidiksi syntynyt, hän äiti on kaikkien lasten, ja kaikkia maailman lapsia hän on painanut rintaansa vasten, ja maailman lasten itkua hän on korvissaan alkanut kuulla, sillä maailman lapset puhuvat hänen omien lastensa suulla.